Venetsian julistus
Taustaa
Rakennettu ympäristö ja varsinkin sen merkittävimmät arkkitehtoniset saavutukset heijastavat yhteiskuntien ihanteita ja historiallista kehitystä. Venetsian julistuksen johdannossa viitataan aikaisempiin kansainvälisiin tapahtumiin. Seuraahan myös rakennusmuistomerkkien suojelu ihmiskunnan kehityskulkuja.
Traagista kyllä, kansainvälinen toiminta rakennusmuistomerkkien suojelemiseksi on usein saanut virikkeensä sodan hävityksistä. Nykyaikaisessa mielessä ensimmäinen kansainvälinen sopimus rakennusmuistomerkkien suojelemiseksi oli vuonna 1907 valmiiksi neuvoteltu ensimmäinen Haagin sopimus. Se velvoitti sotatoimissa kaikin keinoin välttämään uskonnollisten, taiteellisten ja tieteelle omistettujen historiallisten muistomerkkien hävittämistä. Alettiin laatia luetteloita tällaisista muistomerkeistä.
Sopimuksesta huolimatta ensimmäisessä maailmansodassa vaurioitui monia merkittäviä monumentteja kuten Rheimsin tuomiokirkko ja Pariisin Notre-Dame. Sodan jälkeen monumenttiluetteloita laajennettiin ja niihin otettiin myös historiallisia alueita. Sodan tuhojen korjaamisessa ei voitu rajoittua pelkkään konservointiin vaan rakennusmuistomerkkejä jälleenrakennettiin rekonstruoiden.
Kansainliiton museotoimisto järjesti Ateenassa 21.-30. lokakuuta 1931 kansainvälisen kokouksen arkkitehtuurimuistomerkkien suojelusta. Tämän kokouksen tuloksena syntyi Venetsian julistuksen esitekstissä mainittu Ateenan julistus.
Jo Ateenan julistuksessa todetaan, että kokonaisvaltaisia restaurointeja olisi pyrittävä välttämään ja mieluummin kehitettävä säännöllistä huoltoa ja kunnossapitoa monumentin suojelun varmistamiseksi. Jos taas rappeutumisen tai tuhoamisen takia restaurointi on välttämätöntä tulee antaa arvo historiallisille ja taiteellisille menneisyyden töille ilman, että ylenkatsotaan minkään ajan tyyliä. Restaurointi on Ateenan julistuksessa käsitteenä hyvin lähellä rekonstruktiota. Parthenonin restaurointi rekonstruktioineen oli kongressin konkreettisena tutkimuskohteena ja Ateenan julistuksen taustana.
Toinen maailmansota keskeytti alkaneen kansainvälisen yhteistyön ja hajoitti Kansainliiton. Se tuhosi myös ennennäkemättömän määrän rakennusmuistomerkkejä. Osa tuhoamisesta tähtäsi tietoisesti kansallisen identiteetin hävittämiseen. Historiallisten muistomerkkien jälleenrakentaminen rekonstruoimalla puolestaan oli osoitus siitä, ettei annettu sodan tuhojen lannistaa kansallista kulttuuria.
Toisen maailmansodan hävittämien ja turmelemien rakennusmuistomerkkien ja historiallisten alueiden jälleenrakentamisessa käytettiin jälleen paljon rekonstruktiota. Kuuluisimpana voidaan pitää Vanhan Varsovan kaupunkikuvallista rekonstruktiota, joka on otettu Maailman kulttuuriperintöluetteloon juuri jälleenrakentamisen voimannäytteenä. Toisaalta raivattiin myös historiallisia alueita ja rakennettiin niitä modernien kaupunkisuunnitteluaatteiden mukaisesti. Raivaustöissä hävitettiin myös korttelikaupalla korjauskelpoisia entisiä kaupunkirakenteita.
Jälleenrakentamisen myötä virinnyt into rekonstruoida rakennusmuistomerkkejä kritiikittömästi johti siihen, että UNESCO:n tuella järjestettiin Pariisissa vuonna 1957 rakennusmuistomerkkien suojelusta vastaavien arkkitehtien ja teknillisten asiantuntijoiden kansainvälinen kokous ja toinen Venetsiassa 25.-31. toukokuuta 1964. Tämä kongressi hyväksyi kansainvälisen julistuksen monumenttien suojelusta, tekstin, jonka tunnemme Venetsian julistuksena. Sen päätavoite on historiallisen autenttisuuden korostaminen ja rekonstruktioiden hillitseminen sekä kriittinen suhtautuminen restaurointityössä yleistyneeseen modernien rakennusaineiden ja rakenteiden käyttöön.
Kokoukseen osallistui ICCROM:in, ICOM:in ja muutamien muiden järjestöjen sekä 61 maan edustajia kaikkialta maailmasta yhteensä n.500 henkeä. Suomesta kokoukseen osallistui muinaistieteelisen toimikunnan arkkitehti Heikki Havas.
Venetsian kokouksen jälkitoimet johtivat vihdoin myöskansainvälisen rakennusmuistomerkkien suojelujärjestön ICOMOS:in perustamiseen vuonna 1965 Varsovassa. ICOMOS otti perusasiakirjakseen Venetsian julistuksen. Rakennustaiteen seura julkaisi suomennoksen vuonna 1986 (käännös Antero Tiusanen) ja se julkaistaan nyt samassa muodossa.
Maija Kairamo
Kansainväliset julistukset. ICOMOS, Helsinki 1992.